mietteitä työstä

​
​
Kuva: Pekka Hyväri




​Ennen työ oli itseisarvo. Oli mahtavaa saada jo koululaisena ihan mitä vain pientä taskurahatyötä. Kun tein 
 kauppiasperheelle kalakastiketta ensimmäistä kertaa elämässä, jouduin soittamaan äidiltä neuvoja. Ruskea kastike onnistui lopulta, kunhan sen ennen tarjoilua laskin siivilän läpi. Työstä saatu kiitos tuntui kivalle. Taidot karttuivat. Ei siihen aikaan niin paljon toitotettu intohimosta. Sitä aiottiin löytää myöhemmin itse elämästä. Työ oli jotenkin luonnollinen osa elämää. Siihen kasvettiin tai pikemmikin se kasvoi kiinni meihin.
 
Mummolan pelloilla oli jokakesäiset heinätalkoot, jonne mentiin ilman muuta. Jotain hommaa edistävää osasi aivan jokaikinen: tosi riski sai hangon, aika reipas haravan, loput kelpasivat pomppimaan heinät latoon. Palkkana oli  termospullolipton ja tuore nisupulla, sekä se yhteishenki. Ei ollut tylsää, kun oli kesä ja kärpäset. Kerran isoveljen reittä pitkin kiipesi hiiri! Luonto oli lähellä meitä.
 
Jokaisesta työstä sai mukavan tunteen osallistumisesta yhteiskunnan rattaiden pyörimiseen. Olisiko siellä Helsingissä syöty juustoa, jos me ei Pohjanmaalla olisi oltu heinätöissä? 90-luvun työvoimapulan aikaan oli helppoa saada työtä, vaikka ei tiennyt mitä reskontra tarkoittaa. Keikkahommina sampoopullojen etikettejä liimattiin urakalla "pitsa pitsa pitsa, Saarioisten"-radiomainosten tahtiin. Liikuntavammaisen pojan avustaminen oli lähempänä ”minun persoonalleni sopivaa duunia”, vaikka en sitä juuri noin osannut silloin hahmottaakaan.
 
Lastenhoito miljonääripiireissä Kanadassa avarsi maailmankuvaa monin tavoin. Opin tajuamaan, että kissat on nou—nou, niiden kanssa en oppinut nukkumaan. Lisäksi opin sopimusten tärkeyden. Tai lähinnä sinisilmäisyyteni sai opetuksen siitä, että suuressa maailmassa sopimus voi yhtäkkiä muuttua ja palkka jäädä saamatta. Omat puolensa on opittava pitämään.
 
Opiskeluaikana opinnoista tuli työ. Olin hyvä vain eräässä asiassa: yhdistämään viime tingan ja intohimoisen korkeat tavoitteet. Kofeiinin voimalla luettin joskus yö läpeensä. Tentin jälkeen olin niin uupunut, että olisin tarvinnut taksin kotiin. 
 
Sitten tapasin tulevan mieheni, rakastuin. Hänestä paljastui vähitellen kaikesta rasittavasta nauttiva insinööriratkoja. Hän rakasti perehtymistä ja äärirajoilla puurtamista tartuttaen itseeni vieläkin pahempaa vimmaa työtä kohtaan. Ensin rakensimme pikkulapsiarjen keskeltä puutalon itsesorvatuin piparkakkukoristein. Sitten kokeiltiin siinä päätöiden ohella yhteistä kivitaloprojektia. Me olimme unelmaTYÖpari. Emme riidelleet vaan puhalsimme yhteen hiileen. Tahti oli melkoinen mutta projekti onnistui, kun vei mennessään ja toi tullessaan tiiliä, nakkikeittoa ja lasten päiväkotikasseja. Kerran petti logistiikka, kun työpaikan kiiltävillä käytävillä huomasin roikottavani roskapussia! Vaivannäön jälkeen auringon valo siivilöityi taivaallisesti uuden kodin ikkunoista.
 
Monissa kohdin olisin kai voinut valita vähemmän työlään vaihtoehdon mutta silloin en olisi saanut mahtavia kokemuksia. Silti ei kaduta, enkä antaisi päivääkään pois. Kalakastikkeen eri variaatiot jo onnistuvat, eikä ruskeaa jauhokastiketta tee enää kukaan. Työn ympärille on kutoutunut ihanan värikäs elämä.  
 
 
 

---