Intohimona mummot

Rakastin lapsena mummojani yli kaiken. En tiedä mitään ihanampaa kuin mummon sanat, kun me menimme kylään: ” Pidetäänkö nyt kestit?”. Mummon luona kaikki oli mahdollista: oma limsapullo, Itsetehty jäätelö ja mansikkamaalla vaanivat sisiliskot. Mummon aarrearkusta sai valita mieleisensä synttärilahjan joka vuosi. En ikinä unohda mummon viimeistä sairaalaanvientimatkaa. Täynnä tarmoa ja reippautta hän vaati, että menisimme ensin Halpa-Halliin. Pitihän tytölle ostaa villapaitalangat. Sillä hetkellä minulla oli mielessä isommat asiat; mummo kuolee syöpään.

Kun lähdin opiskelemaan, jäin kaipaamaan Viiviä, Nelmaa ja Esteriä. Opiskeluaikana törmäilin kyllä mummoihin rappukäytävissä. Voisitko sinä tulla meille siivoamaan? Minä siivosin ja menin myös heidän kesämökeilleen. En muista kuka siinä auttoi ketä, mutta meillä oli mukavaa. Jaoimme asioita ja salaisuuksia kuten ystävät. Vein kukkia, kun heitä kohtasi suuri suru. Myös poikaystäväni pääsi mukaan näihin ihmissuhteisiin. Seitsemänkymmenen vuoden ikäero ei estänyt meitä nauramasta yhdessä. Olimme ihminen ihmiselle. 

Pääsin kesätöihin Tukholman kotipalveluun, jossa tutustuin myös länsinaapurin vanhuksiin. Kun kuulo oli huono, oli pakko lisätä paitsi ääntä myös riikinruotsalaista sointia. En aina tiennyt mihin pistän ne monenmoiset tervaiset veneentulpat, joita tuli ”lahjaksi”. Työ oli ikimuistoista. Sain olla läsnä hetkissä, joissa muistisairaus ahdisti ja teki hysteeriseksi. Minä sain auttaa.

Opiskelun jälkeen muutimme Helsinkiin. Työelämän ja perheen kasvun myötä mummojen vaikutus elämässä hetkellisesti väheni. Ei ollut oikein mahdollisuuksia tavata vanhuksia mutta minä kaipasin heitä. Tajusin, että he ovat minulle elinehto- kuin ilma, jota hengitän. Heidän luonaan aika pysähtyi. Asioita ei tarvinnut tehdä niin nopeasti. 

Perustin koti- ja siivouspalvelufirman ja sain elämään takaisin puuttuvan palan, kohtaamiset vanhusten kanssa. Minä ymmärrän vanhuksia -  sitä kuinka heidän täytyy pärjätä itse. Niin moni on selvinnyt pula-ajasta ja sodasta ja rakentanut uutteralla työllään tämän maan. Heidän on pitänyt olla kilttejä ja ahkeria. Ei sitä oikein kehtaa apua pyytää. Sydämeni laulaa, kun voin auttaa heitä jossakin liian raskaassa työssä. Heidän tarinansa on kuin iloisenkirjava räsymatto, sen äärelle on ihana pysähtyä ja ihailla kuinka hyvin on selvitty. Päällimmäisenä mielessä ilo ja kiitollisuus. Juodaan yhdessä kahvia ja jutellaan.

Ilmassa leijuu  vain yksi pieni ajatus: ”Niin arvokas elämä ja niin ihana sinä!”