​
​
Kuva: Pekka Hyväri




​Ennen työ oli itseisarvo. Oli mahtavaa saada jo koululaisena ihan mitä vain pientä taskurahatyötä. Kun tein 
 kauppiasperheelle kalakastiketta ensimmäistä kertaa elämässä, jouduin soittamaan äidiltä neuvoja. Ruskea kastike onnistui lopulta, kunhan sen ennen tarjoilua laskin siivilän läpi. Työstä saatu kiitos tuntui kivalle. Taidot karttuivat. Ei siihen aikaan niin paljon toitotettu intohimosta. Sitä aiottiin löytää myöhemmin itse elämästä. Työ oli jotenkin luonnollinen osa elämää. Siihen kasvettiin tai pikemmikin se kasvoi kiinni meihin.
 
Mummolan pelloilla oli jokakesäiset heinätalkoot, jonne mentiin ilman muuta. Jotain hommaa edistävää osasi aivan jokaikinen: tosi riski sai hangon, aika reipas haravan, loput kelpasivat pomppimaan heinät latoon. Palkkana oli  termospullolipton ja tuore nisupulla, sekä se yhteishenki. Ei ollut tylsää, kun oli kesä ja kärpäset. Kerran isoveljen reittä pitkin kiipesi hiiri! Luonto oli lähellä meitä.
 
Jokaisesta työstä sai mukavan tunteen osallistumisesta yhteiskunnan rattaiden pyörimiseen. Olisiko siellä Helsingissä syöty juustoa, jos me ei Pohjanmaalla olisi oltu heinätöissä? 90-luvun työvoimapulan aikaan oli helppoa saada työtä, vaikka ei tiennyt mitä reskontra tarkoittaa. Keikkahommina sampoopullojen etikettejä liimattiin urakalla "pitsa pitsa pitsa, Saarioisten"-radiomainosten tahtiin. Liikuntavammaisen pojan avustaminen oli lähempänä ”minun persoonalleni sopivaa duunia”, vaikka en sitä juuri noin osannut silloin hahmottaakaan.
 
Lastenhoito miljonääripiireissä Kanadassa avarsi maailmankuvaa monin tavoin. Opin tajuamaan, että kissat on nou—nou, niiden kanssa en oppinut nukkumaan. Lisäksi opin sopimusten tärkeyden. Tai lähinnä sinisilmäisyyteni sai opetuksen siitä, että suuressa maailmassa sopimus voi yhtäkkiä muuttua ja palkka jäädä saamatta. Omat puolensa on opittava pitämään.
 
Opiskeluaikana opinnoista tuli työ. Olin hyvä vain eräässä asiassa: yhdistämään viime tingan ja intohimoisen korkeat tavoitteet. Kofeiinin voimalla luettin joskus yö läpeensä. Tentin jälkeen olin niin uupunut, että olisin tarvinnut taksin kotiin. 
 
Sitten tapasin tulevan mieheni, rakastuin. Hänestä paljastui vähitellen kaikesta rasittavasta nauttiva insinööriratkoja. Hän rakasti perehtymistä ja äärirajoilla puurtamista tartuttaen itseeni vieläkin pahempaa vimmaa työtä kohtaan. Ensin rakensimme pikkulapsiarjen keskeltä puutalon itsesorvatuin piparkakkukoristein. Sitten kokeiltiin siinä päätöiden ohella yhteistä kivitaloprojektia. Me olimme unelmaTYÖpari. Emme riidelleet vaan puhalsimme yhteen hiileen. Tahti oli melkoinen mutta projekti onnistui, kun vei mennessään ja toi tullessaan tiiliä, nakkikeittoa ja lasten päiväkotikasseja. Kerran petti logistiikka, kun työpaikan kiiltävillä käytävillä huomasin roikottavani roskapussia! Vaivannäön jälkeen auringon valo siivilöityi taivaallisesti uuden kodin ikkunoista.
 
Monissa kohdin olisin kai voinut valita vähemmän työlään vaihtoehdon mutta silloin en olisi saanut mahtavia kokemuksia. Silti ei kaduta, enkä antaisi päivääkään pois. Kalakastikkeen eri variaatiot jo onnistuvat, eikä ruskeaa jauhokastiketta tee enää kukaan. Työn ympärille on kutoutunut ihanan värikäs elämä.  
 
 
 

Rakastin lapsena mummojani yli kaiken. En tiedä mitään ihanampaa kuin mummon sanat, kun me menimme kylään: ” Pidetäänkö nyt kestit?”. Mummon luona kaikki oli mahdollista: oma limsapullo, Itsetehty jäätelö ja mansikkamaalla vaanivat sisiliskot. Mummon aarrearkusta sai valita mieleisensä synttärilahjan joka vuosi. En ikinä unohda mummon viimeistä sairaalaanvientimatkaa. Täynnä tarmoa ja reippautta hän vaati, että menisimme ensin Halpa-Halliin. Pitihän tytölle ostaa villapaitalangat. Sillä hetkellä minulla oli mielessä isommat asiat; mummo kuolee syöpään.

Kun lähdin opiskelemaan, jäin kaipaamaan Viiviä, Nelmaa ja Esteriä. Opiskeluaikana törmäilin kyllä mummoihin rappukäytävissä. Voisitko sinä tulla meille siivoamaan? Minä siivosin ja menin myös heidän kesämökeilleen. En muista kuka siinä auttoi ketä, mutta meillä oli mukavaa. Jaoimme asioita ja salaisuuksia kuten ystävät. Vein kukkia, kun heitä kohtasi suuri suru. Myös poikaystäväni pääsi mukaan näihin ihmissuhteisiin. Seitsemänkymmenen vuoden ikäero ei estänyt meitä nauramasta yhdessä. Olimme ihminen ihmiselle. 

Pääsin kesätöihin Tukholman kotipalveluun, jossa tutustuin myös länsinaapurin vanhuksiin. Kun kuulo oli huono, oli pakko lisätä paitsi ääntä myös riikinruotsalaista sointia. En aina tiennyt mihin pistän ne monenmoiset tervaiset veneentulpat, joita tuli ”lahjaksi”. Työ oli ikimuistoista. Sain olla läsnä hetkissä, joissa muistisairaus ahdisti ja teki hysteeriseksi. Minä sain auttaa.

Opiskelun jälkeen muutimme Helsinkiin. Työelämän ja perheen kasvun myötä mummojen vaikutus elämässä hetkellisesti väheni. Ei ollut oikein mahdollisuuksia tavata vanhuksia mutta minä kaipasin heitä. Tajusin, että he ovat minulle elinehto- kuin ilma, jota hengitän. Heidän luonaan aika pysähtyi. Asioita ei tarvinnut tehdä niin nopeasti. 

Perustin koti- ja siivouspalvelufirman ja sain elämään takaisin puuttuvan palan, kohtaamiset vanhusten kanssa. Minä ymmärrän vanhuksia -  sitä kuinka heidän täytyy pärjätä itse. Niin moni on selvinnyt pula-ajasta ja sodasta ja rakentanut uutteralla työllään tämän maan. Heidän on pitänyt olla kilttejä ja ahkeria. Ei sitä oikein kehtaa apua pyytää. Sydämeni laulaa, kun voin auttaa heitä jossakin liian raskaassa työssä. Heidän tarinansa on kuin iloisenkirjava räsymatto, sen äärelle on ihana pysähtyä ja ihailla kuinka hyvin on selvitty. Päällimmäisenä mielessä ilo ja kiitollisuus. Juodaan yhdessä kahvia ja jutellaan.

Ilmassa leijuu  vain yksi pieni ajatus: ”Niin arvokas elämä ja niin ihana sinä!”

Kesälomien jälkeen edessä on paluu arkeen. Kalenteriisi virtaa uusia aikatauluja, ja sinä yrität ratketa kaikkeen. Koti- ja metatyön lista on loputon. 

Velvollisuuksien lisäksi haluat tietysti myös nauttia ainutlaatuisesta elämästäsi. Mieti, mikä tekisi elämästäsi vieläkin parempaa. Mikä toisi syysarkeesi lisää auringonpaistetta?

Olisiko kiva antaa itsellesi aikaa, kun samaan aikaan nakkikeittoa lapsillesi tarjoilisi joku nuori vastuullinen lastenhoitaja?
​
Apua voi pyytää ihan tavallisen arjen keskelle. Jollekin tilapäinen lastenhoitaja mahdollistaa kuntoilun, toinen viettää lapsivapaan hetken mieluiten ystävän seurassa. Tiesithän, että tilapäinen lastenhoito on kotitalousvähennyskelpoista.

​Liian harvat vanhukset tietävät, että heillä on oikeus saada sosiaalipalveluja yksityisiltä palveluntarjoajilta.  Toimintakyvyn alenema oikeuttaa arvonlisäverottomaan hintaan. Toimintakyvyn aleneman voi aiheuttaa esimerkiksi leikkaus, sairaudet tai uupuminen omaishoitajan työssä. Arvion toimintakyvyn alenemasta tekee palveluntuottaja.

Ikäihmiselle 34 euron tuntihinnasta maksettavaa jää vain 17-20 euroa kotitalousvähennyksen jälkeen.

Nämä etuudet ovat yhteiskunnan kädenojennus apua tarvitseville. Koska monet asuvat yksin eivätkä lähisuvun tukiverkon ympäröimänä, vanhusten tukirakenteisiin panostaminen on tosi kauaskantoista ja tärkeää.  Sillä on loppupeleissä hyötyä sekä yhteiskunnan että yksilön oman onnellisuuden kannalta.

Kotipalvelun tukipalvelu on kuntien sosiaalipalvelujen valvomaa toimintaa. Se voi olla esimerkiksi siivousapua, ikkunanpesua, asiointiapua tai muuta raskasta kotityötä. Tällaisen avun turvin moni vanhus pystyy elämään omannäköistä elämää pidempään kotona. Vanhus on varmasti onnellisempi siistissä kodissa lähellä omaa omenapuuta tai jotain muuta itselle rakasta asiaa.

Joskus on suorastaan viisautta osata pyytää apua. Apua voi pyytää myös omalle vanhemmalle. Olisi hienoa, että jokainen avuntarvitsija tulisi tietoiseksi tästä hienosta mahdollisuudesta kohtuuhintaiseen apuun.